Challenge Turku 2016

Kansainvälinen ChallengeFamily rantautui myös Suomeen. Mielestäni on hienoa saada tämän taso kaupunkikisat kauniiseen Turkuun. Iso kiitos Turulle ja turkulaisille siitä. Järjestelyt olivat mainiot. Vapaaehtoiset kiskoivat triathleettejä ylös vedestä, kisareitin varrella turvasivat reitin, huolehtivat energian ja nesteen saamisesta sekä kannustivat koko kisan ajan. Viimeinen juoksukierros menikin kiitellessä heitä. Sateesta huolimatta matkan varrella oli myös turkulaisia kannustamassa.

Aina löytyy paranneltavaa, kuten nytkin pyöräosuudella olleen rautatiekiskon ylityskohdan peittäminen muovimatolla ennen kuin siinä ehtii kukaan kaatumaan. Tuossa ylityskohdassa sattui ikäviä kaatumisia. Osa joutui keskeyttämään kisan pyörän hajotessa, osa pääsi jatkaman matkaansa kerättyään itsensä ja pyöränsä maasta. Takaisin tullessa ylityskohta oli hyvin peitetty. Lisäksi olisi ollut hienoa tietää missä vaiheessa tulee nousta pois pyörän päältä. Nyt se tuli niin yllättäen, etten ehtinyt saamaan jalkojani pois kengistä. Koetin juosta pyöräilykengissä, mutta ei siitä mitään tullut. Päätin siis riisua kengät,  juosta kengät toisessa kädessä ja toisella kädellä taluttaa pyörää. Ja eihän ne märät kengät meinanneet millään lähteä pois jaloista.

Mutta mitä ihmettä mä tuolla tein? Heinäkuun alun olin sairaalassa sänkypotilaana keuhkoembolian vuoksi ja nyt viisi viikkoa myöhemmin starttiviivalla.

No, viisi viikkoa sitten ollessani sänkypotilaana sairaalassa sain päähäni olla peruuttamatta kisaa. Viisi viikkoa saattaisi olla erittäin pienellä todennäköisyydellä tarpeeksi pitkä aika saada itseni siihen kuntoon, että voisin startata. Tietäen, etten pysty kisaamaan vaan tulisin menemään sillä vauhdilla minkä kroppa sallii puskematta ja repimättä yhtään. Henkisesti valmistuen myös keskeyttämään kisa, jos se tulee eteen.

Keskustelin asiasta mieheni kanssa. Hän ymmärsi syyn ja jollain tasolla luotti mun arviointikykyyn. Idean toteuttaminen vaatisi malttia ja rasitustason nostamista viikottain tavoitteena pystyä liikkumaan viikkoa ennen starttia PK-alueen yläpäässä. Suunnitelmaan kuului myös kyetä tehdä viikkoa ennen starttia ns valmistava treenin, jonka perusteella tekisin lopullisen päätöksen osallistumisesta Turun kisaan.

Tuon valmistavan treenin perusteella tein viimeiset laskelmat. Jos viikkoa ennen starttia vauhdit eivät riitä alittamaan 8 tuntia, niin on on hyvin epätodennäköistä että viikossa tapahtuisi mitään niin mullistavaa että saisin matkan taitettua annetussa aikarajassa. Lisäksi itse kisassa voi aina tapahtua yllättäviä asioita, joissa saattaa vierähtää muutamasta minuutista puoleen tuntiin. Sen vuoksi halusin varmistaa itselleni noin puolen tunnin marginaalin. Lisäksi halusin varmistaa, että pystyn alittamaan kunkin osa-alueen cut-ajan. Pyöräily tulisi mennä alta neljään tuntiin, uinnin alta tunnin ja loppuaika kahdeksasta tunnista saisi mennä vaihtoihin ja juoksuun. Valmistavan treenin aikojen perusteella loppuaikani tulisi olemaan 7-7:30 tuntia eikä olisi ongelmia järjestäjien cut-ajoissa. Luvassa olisi pitkä ulkoilupäivä Turun keskustassa.

Lauantaina kävin hakemassa vaihtoaluepussit ja iltaruuan jälkeen osallistuin kisainfoon.

Kisajännitys kasvoi ja samalla lausuin ääneen, etten haluaisi olla viimeinen. Niin ne tavoitteet muuttuvat. Lauantai meni ja sunnuntaiaamu koetti. Herätys, aamupala ja kisapaikalle. Kisapaikalla ehdin tekemäään minilämmittelyt ja toteamaan, että juoksuosuudella tulee pakollinen vessakäynti.

Starttasin edestä. Alku oli melkoista taistelua omasta uintipaikasta. Tarpeeksi monen iskun jälkeen kirosin ääneen, otin "askeleen" taaksepäin ja siirryin monta metriä toiseen suuntaan. Ensimmäiselle poijulle asti oli haastavaa pitää omaa uintilinjaa, mutta toisen ja kolmannen poijun välillä uin omassa yksinäisyydessäni. Viimeisellä poijulla mut ohitettiin, ajattelin saavani tuosta hyvän peesin. En kuitenkaan pystynyt omaan uintiin hänen perässään. Kaverilla oli melkoiset potkut ;). Loppumatkan uin kahden punalakkisen kaverin keskellä.

Vedestä noustiin ylös todella jyrkkää ramppia. Ennen starttia naureskeltiin miten kontataan tuo ylös ja millaista loistavaa loppukevennyskamaa tuosta saataisiin kymppiuutisiin. Nouseminen oli kuitenkin helppoa. Kiitos vapaaehtoisille. Nouseminen oli kuin tipapuille nousemista. Saattoi vapaaehtoisten kädet olla kipetä nostettuaan n 350 uimaria ylös vedestä. Iso kiitos heille kaikille!

Pyöräilysosuus koostui kahdesta eri osasta. Siirtymästä moottoritiellä ja moottoritieosuudesta, joka kierrettiin kolmesti. En ollut tutustunut reittiin ja oletin reitin olevan tasainen. Sepä olikin nousua rannalta pyöräilyn kääntöpaikalla, josta palattiin loivaa laskua alaspäin kohti keskustaa toiselle kääntöpaikalle.  Ensimmäisellä kierroksella odottelin tuota loivaa laskua, joka vielä ensimmäisellä kierroksella meni ihan ok. Mutta tuuli voimistui ja loiva lasku oli kaikkea muuta kuin laskettelua alaspäin.

Pyöräilyosuudella pidin kiinni kadenssista, en vauhdista. Tiesin, etten voi revitellä, vaan mun on pidettävä maltti koko matkan ajan. Tuulesta, nousuista ja väsymyksestä huolimatta jalkojen tuli pyörittää kampiakselia melko helposti koko matkan ajan. Sillä varmistin oikean rasitustason. Puolessa välissä pyöräilyosuutta sekä selkä että oikean reiden ulkpuoli alkoi ilmoittelemaan olemassa olositaan. Nousemalla putkelle koetin saada pientä vetreyttä. Samoin aikoihin alkoi mieleen nousemaan ajatus omasta kyvystä suoritua 90 km lenkistä ja vielä liikuttamaan itseäni sen jälkeen. Sairaalasta pääsyn jälkeen olen juuri ja juuri pyöräilyt ehkä 200 km kevyesti ja ainoastaan yhden pidemmän lenkin. Olenko pyöräilemässä mahdollisesti jalat altani? Koska juoksuosuus tulee olemaan joka tapauksessa selviytymistä, ajattelin ottaa edes uinnista ja pyöräilystä jonkin tason ajat.

Vaihtoalueelle tullesani mieheni ei ollut tunnistaa mua turpoamisen vuoksi. Tämä turpoaminen on jotain ihan käsittämätöntä. Sitä ei tapahdu treeneissä, mutta kylläkin lähes kaikissa vähänkin pidemmissä kioissa.

Vessareissu #1 oli T2:ssa. Onneksi vessat olivat vaihtoalueella ja niitä oli riittävästi. Vaihdossa en pitänyt kiirettä. Eihän mulle mikään kiire ole mihinkään.

Juoksemaan lähdin melko hyvissä voimin. Itse asiassa jalat olisivat vieneet hiukan kovempaa vauhtia, mutta syke oli liian korkea. Maaliviivan ylittäminen terveenä, ilman jälkiseuraamuksia oli riittävä tavoite. Sen pidin kirkkaana mielessäni.

Ensimmäisellä kierroksella juoksu tuntui hyvältä, sykkeet pysyivät aisoissa. Toinen kierros alkoi vessakäynnillä #2, johon kului 2 min 52 sek. Kyllä, kellotin tuon ;).

Toisella ja kolmannella kierroksella kävelin eniten. Huoltopisteiden lisäksi aina kun syke nousi liian korkeaksi. Kun syke oli laskenut vähintään 5 pykälää alle maksisykkeen eli aerobisen kynnyksen, jatkoin hölkättelyä. Neljännellä kierroksella alkoi sataa vettä, joka oli itselleni erittäin tervetullut virkistys. Uskalsin jo hiukan nostaa vauhtia ja viimeiset kilometrit tulin puhtaasti fiiliksen mukaan. En katsonut sykkeitäni. Toivoin vain kykeneväni juoksemaan maaliin asti ilman pysähdystä.

Maaliin saapuminen merkitsi uskomatonta toipumista, luottamusta oman kehon kuunteluun, terveyttä, selviytymistä keuhkoemboliasta. Täysin terveen papereita en vielä saa, mutta toipuminen on enemmän kuin hyvässä mallissa. Viisi viikkoa siten jaksoin kävellä 30 metriä kymmenen askelta kerrallaan, jonka jälkeen oli pakko pysähtyä hengittämään syvään ja lepäämään. Sunnuntaina liikutin itseäni omin voimin yli 110 km. Sijoitus ja aika eivät olleet mielessä tullessani maalialueelle. Olin puhtaasti onnellinen päästyäni maaliin ilman epänormaalia väsymystä ja hengenahdistuksia.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ensimmäinen kysymykseni kuului:"Olinko ikäsarjani viimeinen? ;) En ollut. Lisäksi alitin niukasti alle 6 tuntia.

ja sitten alkoi harmitus .... ja jossittelu. Mutta se on aivan turhaa. Suoritukseni oli yli tunnin nopeampi kuin mihin olin uskonut vielä viikko sitten.