30.6.2014

Triathlon ja kilpavarustelu

Niklaksen Kiskon kisaraportin innoittamana kirjoitin FB:n Triathlonfoorumiin pitkän kommentin julkaisematta sitä, koska koin sen olevan väärä kohta - Niklaksen hienon raportin alla - kommentoida muuta kuin hänen kisaraporttiin suoraan liittyvää asiaa. Ainakaan näin pitkästi huolella avautuen.

Hänen blogissaan oli lause, jota harvoin kuulee triathonpiireissä: "Mikään ei tule ilmaiseksi, mitään ei saa parannettua pelkällä kaluston päivityksellä". Näinhän se menee, että vauhtia tulee lajiin kuin lajiin hyvällä tekniikalla ja kunnon kohentamisella. Triathlon on hieno laji, mutta kilpavarustelun myötä muuttumassa elitistiseksi lajiksi. Ellei alla ole tuhansien eurojen TT-pyörää, päässä satojen eurojen kypärää, uidessa huippumärkäpukua ja kädessä viimeisin Suunnon tai Polarin sykemittari, niin saa kyllä puolustella valintojaan. Pahimmillaan saa tuntea olevansa toisen luokan harrastelija, vaikka oikeasti me kaikki olemme harrastelijoita.

Kyse on vapaa-ajan harrastuksesta, jossa on kyse itsensä voittamisesta, oman kunnon kohentamisesta, upeista kokemuksista hienon lajin parissa ja halusta viettää aikaa/treenata saman henkisten ihmisten kanssa. Kyseessä ei ole ammatti emmekä kisaa rahapalkinnoista. Eliittisarjoissa on toki rahapalkinnot, mutta kuinka moni alle 40-vuotias osallistuu eliittisarjaan? Mieluiten otetaan suomenmestaruustitteli alle 30-vuotiaissa kuin kisattaisiin eliittisarjassa. Kuitenkin monella on allaan ammattilaisen kalusto.

Itse olen joutunut enemmän kuin kerran puolustuskannalle ajaessani edelleen maantiepyörällä tai olla ostamatta huippumärköpukua. Ei ole yhtä eikä kahta ihmistä, jotka ovat olleeet vahvasti sitä mieltä, että minun tulisi ehdottomasti hankkia TT-pyörä tai kalliitt kisakiekot tai aika-ajokypärä. Mielellään kaikki. Ja sitten vasta saan vauhtia pyöräilyyn ja olisin varteenotettava triathlonisti. Ei kukaan sano sitä ääneen, mutta sellaisen tunteen saa keskusteluissa - etenkin ja valitettavasti liian usein - miesten kanssa. Ei ole kyllä vauhti kasvanut vaikka olenkin lievän painostuksen alla tullut ostaneeksi hiilikuitukiekot. Kyllä multa vaan loppuu vääntö reisistä. Hankkimani kiekot eivät ole huippukiekot eivät olleet edes uudet. Ostin ne käytettyinä ja edullisesti. Edullisesta hinnasta huolimatta kävin kiekkojen kanssa Vesan luona ottamassa ammatti-ihmisen lausunnon kiekkojen laadusta ja järkevyydestä omaan käyttööni. By the way - en edelleenkään omista huippumärkäpukua. Hyvän puvun toki, joka ei hidasta, mutta en kuitenkaan ole menossa kohti Konaa enkä hankkimassa kisapaikkaa Olympialaisista. Omalle tasollani kelpaa hyvä pyörä ja sopiva märkäpuku.

Toki vuosien varrella pyöräni on kokenut muutoksia, jotka ovat tulleet vasta sen jälkeen, kun ammatti-ihminen on todennut sen olevan järkevää kuntotasooni nähden. Pyöräni on kuitenkin tehty käsityönä minun mittoihin eikä niin päin, että tässä on pyörä ja aletaan säätelemään pyörän asetuksia, jotta sopisin pyörään.
Alkuperäisillä osilla, joilla ajoin viisi kesää saavuttaen triathlonissa kolme sm-mitalia. Päivitys tehtiin tämän vuoden huhtikuussa.
Myönnän myös käyneeni kovaakin kamppailua itseni kanssa ja pitkiä keskustelua keväisin Vesa Rautun kanssa TT-pyörän tarpeellisuudesta minun kohdallani. Lähellä oli, etten hankkinut TT-pyörää Kalmaria varten, mutta onneksi valmistaja ei saanut oikeaa koko Suomeen asti. Enkä sano "ei-koskaan". Voi olla, että jos keskivauhtini kasvaa tarpeeksi - jota kyllä epäilen suuresti, kun tuo ikä alkaa jossain vaiheessa tekemään kepposia ja alkaa taistelu hidastumista vastaan -ja innostun täyden matkan kisoista sekä tässä matkan aikana tapahtuu pari muutakin muuttujaa, etteikö allani joku päivä mahdollisesti voisi olla TT-pyörä, mutta siihen asti menen nykyisellä kalustollani. Täytyy myös pitää mielessä sekä se, että nykyiseen pyörääni saan huippupalvelua nopealla aikatalulla että pituuteni puolesta en välttämättä saisi ajoasentoa yhtään muutettua aerodynaamisemmaksi vaikka allani olisi monien tuhansien euroinen TT-pyörä.

Jokainen tekee omat valintansa, mutta joskus kannattaa myös harrastuksen kohdalla miettiä minkä hyödyn saa panostamalla kalliisiin varusteisiin ja millaisiin kisoihin/ tapahtumiin on osallistumassa nyt ja tulevaisuudessa. Suosittelen myös lukemaan Katja Väisäsen mietteitä samasta asiasta hänen viimeisessä blogipäivityksestä. Eikä keskustelu Paul Sjöholmin tai Vesa Rautun kanssa välttämättä ole ollenkaa huono idea pähkäillessään mihin rahansa kannattaa sijoittaa.
Päivitetty versio kisavarustuksessa. Komean näköinen, mutta vauhti ei ole kasvanut varustuksien myötä. Samaa vauhtia olen ajanut ennen päivityksiä. Lompakko on kyllä ohentunut.

23.6.2014

ETU Triathlon EM-Perusmatka 2014

Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin hyvin muuten, mutta jano yllätti. Suu oli kuiva, huulet takertuneet toisiinsa. Onneksi sängyn vieressä oli vesipullo. Vaikka emme olleet 1000m korkeudessa, niin siitä huolimatta itselläni oli jatkuva jano, johon olisi pitänyt osata reagoida hanakammin etenkin kun yksi kisa oli takana ja toinen vielä edessä. Tästä sain ikävän muistutuksen/opetuksen sunnuntaina.

Lauantai oli välipäivä, jonka otimme levon kannalta. Perjantaina olimme käyneet kisan jälkeen kaupassa, joten edes kaupassa ei tarvitsisi käydä. Aamupäivä meni leväten ja ennen siirtymistä kisapaikalla seuraamaan miesten eliittikisaa, kävimme lyhyellä pyörälenkillä. Perjantai painoi jaloissa ja kyllä mielessä kävi miten näillä jaloilla kykenee tekemään perjantain lenkin kahdesti. Kun kevyellä lenkillä tunsin reisien ulkosyrjässä ikävän tuttua kireyttä. Lihaskalvot ne siellä muistuttivat olemassa olostaan. Lyhyet venyttelyt, välipala ja suunta kisapaikalle.

Kisapaikalla itselleni tuli ostettavaksi uudet ajolasit, sillä edelliset onnistuin ilmeisesti hävittämään perjantain kisan jälkeen. Tiedän ottaneeni lasit kisapaikalta, mutta minne ne katosivat sen jälkeen? Ei mitään tietoa. Harmittaa niin vietävästi, sillä olin saanut ne mieheltäni synttärilahjaksi Saksasta. Onneksi huomasin tilanteen jo perjantaina enkä vasta sunnuntaiaamuna. Säätöa oli ollut jo ihan tarpeeksi.

Eliittisarjan miesten kisaa saatiin seurata miellyttävässä kesäisessä säässä toisin kuin perjantaina käydyn eliittisarjan naisten kisaa, jota seurattiin vesisaateessa ja kylmässä. Siinä missä naiset palelivat edellisenä päivänä, nyt miehet jäähdyttivät itseään kaatamalla vettä päälleen. Upea keli ja lennokasta menoa!




Miesten kisan jälkeen oli meidän vuoro viedä jälleen pyörät, kypärät ja kisa-asut tarkistettaviksi. Järjestäjän katsastaessa kisa-asuani, totesin hänelle, että olet jo saman puvun tarkistanut perjantai-aamuna. Nainen katsoi mua viipyvästi kysyen:" Are you racing again? Are you sure? Is there even 48 hours between? Well, I better not say anything" Jep. Kyllä. Sunnuntaina samaa herkkua uudestaan - tuplana.

Päivällisen kävimme syömässä Paulin ja Kaisan kanssa Kitzbühelin keskustassa, joka oli yhtä kävelykatua. Nyt ymmärsin miksi torstaina olimme koko ajan ajaneet umpikujiin ja yksisuuntaisiin katuihin. Ilta meni nopeasti ja valitettavasi meidän oli lähdettävä pakkaamaan kisatavarat valmiiksi. Aamulla olisi jälleen aikainen herätys - klo 5:15.

Sunnuntain kisa tuli uniini. Näin painajaisia ja kahdesti heräsin juomaan vettä. Painajaiset johtuivat torstain säätämisistä sekä epäilystäni selvitä kisareitistä. Selviäisin yhdestä kierroksesta, sitä en epäillyt, mutta kahdesti peräkkäin kiivetä ne mäet ylös. Nousua tulisi yhteensä noin 700m. Etenkin se jälkimmäinen, joka oli n. 2 km pituinen. Aamulla sanoinkin Katjalle, että kun olen toistamiseen noussut viimeisen mäen ylös, niin ennen laskua mä tuuletan. Jos sinne pääsen, niin mä vaikka kävelen maaliin. Tuolloin en vielä tiennyt mitä on tulossa.


Kuuden aikaan aamulla oli vielä viileätä. Takana näkyvä höyry nousee järvestä.

Katsellessamme kisaajia tiesimme perusmatkalla olevan sprinttimatkaa kovempi taso. Tasoeron näki silmillä. Sarjani voittaja käytti perusmatkaan aikaa 2.22.02!

Alla oleva kuva on otettu kävellessämme aamulla kisapaikalta takaisin autolle lepäämään.

Mä yritin esittää kovaa kisaajaa lepäämällä autossa ennen starttia.
Enks mä näytäkkin ihan urheilijalta ;)?
Nyt tiedettiin missä tulee kokoontua, miten startti tapahtuu (esim. veteen ei saa mennä ennen starttia),  millainen on reitti, miten toimii vaatesäilytys, missä vessat sijaitsevat, millainen on kisareitti kokonaisuudessaan ja mitä on maaliviivan ylityksen jälkeen. Ei tarvinnut enää miettiä näitä perusasioita.

Mun startti oli jälleen ennen Katjaa, joten toistamiseen lähdin yksin kipittämään kohti kisa-aluetta. Märkäpukua laittaessani päälle jututin vieressä olevaa italialaista naista. Tuli esille, että tämä oli hänen kolmas EM-kisa ja ensi vuoden EM-sprintti/perusmatka on kalenterissa, harrastanut triathlonia 12 vuotta, pyöräilee mielellään samanlaisissa maastoissa kuin kisareitti, keskittynyt sprinttiin ja perusmatkaan ja on keskitason uimari. Olen siis aloittelija näiden rinnalla. Oli aivan pakko kysyä miten hän määrittää keskitason uimarin. Sprinttimatkan uintiin saa kulumaan 12min. Jep! Siinä tuli sitten oma taso rangattua. Ennen karsinaan menoa autoimme toisiamme saamaan vielä märkäpuvut kiinni ja toivotimme hyvää kaa. Jos nyt olisi sattunut olemaan mielessä perjantain kaltainen sijoitus jossain 25-30 kieppeillä, katosi se tuon keskustelun jälkeen. Nämä naiset olivat todella kovan luokan triathleettejä. Ennen karsinaan menoa autoimme toisiamme saamaan vielä märkäpuvut kiinni ja toivotimme hyvää kisaa.

Uinti lähti sellaista kivaa rentoa vauhtia. Ehkä vähän liian kevyesti, kärki meni menojaan. Ei mulla olisi ollut mitään asiaan sinne kärkeen, mutta olisin ehkä voinut aloittaa hiukan voimakkaammin. Ensimmäisen poijun jälkeen tuli kuitenkin sellainen olo, että pitäisikö sitä uida, kun mä nyt kuitenkin olen EM-kisoissa. Laitoin vähän vaihdetta sisään, keskityin hyvään vahvaan käsivetoon ja saavutinkin muutaman. Ennen kolmatta poijua mua alkoi sitten pistämään ikävästi. Rauhallisesti otin ilmaan ja yhtä rauhallisesti puhalsin keuhkot tyhjäksi veteen. Näin meninkin sitten lähes loppumatkan. Onnistuin samaan jonkun naisen eteeni, jonka jälkeen pyrin olemaan hänen peesissä. Mulle kelpaa ilmainen ja luvallinen kyyti. 

Pyörän päälle noustuani tunsin jalkojeni olevan väsyneet, kampiakseli ei pyörinyt yhtä helposti kuin perjantaina. Ensimmäisen nousun aikana mielessä kävi keskeyttäminen, reisien ulkosyrjät kipuilivat, samoin alaselkä eikä perjantain pyörityksestä ollut tietoakaan. Jos jo ensimmäinen nousu tuntuu näin raskaalta, miten ihmeessä mä selviän siitä viimeisestä noususta? Entä toisesta kierroksesta? Välillä nousin putkelle, välillä istuin. Tällä tekniikalla pääsin ylös. Ja sitten nauttimaan vauhdista. Tosin toisella kierroksella olevat miehet tulivat ohitse. Onneksi ei oikealta ja vasemmalta, vaan ainoastaan vasemmalta ja aina huutaen jotain, josta tiesin siirtyä oikeaan reunaan. Enää ei pelottanut tulla ohitettavaksi. Se jälkimmäinen nousu oli jotain tuskaista. Teki mieli kävellä, jättää kisa siihen. Mutta toisaalta mä halusin päästä tuulettamaan ja tulla mäet alas. Lähdin toisella kierrokselle ohittaen yhden miehen. Jonkinlainen buusti kai tuosta tuli. Ja niin mä olin uudestaan ensimmäisessä nousussa. Nyt sain kannustaa naista: "keep going!" Päästyäni ylös, laitoin jalat pyörittämään kampiakselia, jotta saisin jalat mahdollisimman nopeasti palautumaan. Lyhyt tasainen kohta ja taas noustaisiin. Tuskaista nousua ja vielä olisi the nousu jäljellä. Raskasta ja kivuliasta nousua. Selkää poltteli ja reisien ulkoreidet tuntuivat repeävän. Kiroilin ääneen ja väänsi kampiakselia. Ja juuri kun viimeinen lasku alkoi huusin. " I DID IT! I DID IT!" Ja sitten nautin vauhdista. Maksivauhtini oli ollut 58,4km/h. Alaspäin tullessa tuli muutaman kerran pala kurkkuun. Ensimmäisen kerran jarruttaessani liian voimakkaasti mutkassa. Tein juuri sen mistä Katja oli mua varoittanut. Toisen kerran, kun mutka meni vähän pitkäksi. Onneksi oli leveämpi kohta ja jokainen sentti tuli tarpeeseen. Hauskaa oli. Mun ka-poljinnopeus 40 km matkalla oli kuitenkin ollut sunnuntaina 80 ja maksimi 115. Perjantaina vastaavat luvut olivat olleet 76 ja 113. Oli se kampiakseli sitten kuitenkin pyörinyt.

Juoksu sitten tökkikin ja oikein kunnolla. Olin aivan naatti, tuskin pääsin eteenpäin. Nousut tuntuivat ylivoimaisilta. Sormet olivat turvoksissa ja mulla oli vessahätä. Oli pakko kävellä. Enkä ollut ainoa. Jokaisella juomapisteellä join vähän, kastelin pääni ja hartiat. Tästä tulisi toisinto ensimmäisestä Kiskon kisastani, mutta maaliviivan ylitän. Sen olin päättänyt. Takana tuleva nainen tsemppasi mua. Viimeiset 2-3 km tulin itävaltalaisen naisen kanssa vaihdellen paikkojamme. Milloin minä edellä ja milloin jäin hänen taakse. Olisin halunnut ottaa loppukirin tai edes pysyä erään italiaisen naisen (ei ollut sama, jonka kanssa juttelin ennen starttia) perässä, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Maaliin tulin silti onnellisena. 

Kiitos Jurille kuvakaappauksesta! Oli aivan huimaa huomata kuinka olette olleet hengessä mukana!
Aikani ei ollut hääppöinen, mutta reitti oli haastava. Katja, joka on kisannut ympäri maailmaa, laittoi FB:n statukseen reitin olleen hänen triathlonuransa raskain perusmatkan reitti. Se antanee jonkinlaisen kuvan reitistä.

Maaliviivan jälkeen join kaksin käsin nestettä - urheilujuoma ja vettä. Koko loppupäivän nesteet tulivat lähes suorana ulos. 

Pahimman janon jälkeen, otin olutta. Ruksi seinään! Mulla oli edelleen jano ja halusin jotain muuta kuin vettä tai urheilujuomaa. Kyseessä on alkoholiton sitruunanmakuinen olut. Tää maistui mulle ;) ja banaani. Mikä makunautinto!


Märät vaatteet vaihtuivat kuiviin, jonka jälkeen poseerausta :)


En varmaan tule toistamiseen olemaan erittäin rasittunut ja samaan harjoituskuormituksen tasoa äärimmäiseksi.


Kisan jälkeen bikinit päälle ja pyörien pakkaaminen, jonka jälkeen kahviahetki aurinkotuoleissa rentoutuen .......




katsellen kuvan maisemaa:


 Kaikkien tavaroiden pakkaamisen jälkeen suuntasimme loppubileisiin.




 Ruuan jälkeen molempien silmäluomet alkoi painua kiinni ja katse tuijottamaan. Päätimme lähteä nukkumaan. Meitä odotti jälleen aikainen herätys. Laskimme meidän tarvitsevan 15min aikaa siirtyä autoon heräämisestä eli kello laitettiin soimaan 3:45.


Mutta eipä se uni tullutkaan. Taisin nukkua pari tuntia, muuten makasin silmät kiinni. Oltiin sitten molemmat pystyssä jo heti kolmen jälkeen. Keho kävi ylikierroksilla.

Päivän ensimmäinen aamupala majapaikassa ennen starttaamista kohti lentokenttää. Toinen aamupala lentokentällä.

Aamu sarastaa jossain ennen Muncheniä:


Aivan huikea reissu! 
Kiitos Katjalle tästä hullusta ideasta!

ETU Triathlon EM-Sprinttimatkan kisaraportti

Voi vitsi mikä reissu! Jälkeenpäin olen tyytyväinen, että mulle ehdotettiin osallistumista kisaa ja hullun rohkeana lähdin matkaan.

Torstaina herättiin ennen kukonlaulua ja moottoritie oli tyhjä. Helsinki-Vantaan lentokentällä sitten tilanne olikin sitten päinvastainen. Terminaali 1 oli TÄYNNÄ ihmisiä.

Ei jäänyt aikaa istua kahvilassa nauttimassa aamukahvista. Lento meni melko jännittyneessä olotilassa. Lueskelin kisaopasta ja Katjan kanssa juteltiin muutaman ihmisen yli.

Munchenistä otettiin vuokra-auto ja epäilyksistä huolimatta saatiin kaksi pyörää ja matkatavarat mahtumaan autoon.

Ja kohti Kitzbüheliä. Olimme varautuneet noin kahden tunnin ajomatkaan, mutta torstaiaamupäivä osoittautui erittäin ruuhkaiseksi. Moottoritiellä tulimme osan matkaa n 30km per tunti. Olimme myös olettaneet kisakaupungissa olevan opasteet mm. kisakeskukseen. Miten ihminen voikaan olla väärässä. Minkäälaisia opasteita ei ollut. Aikataulu oli tiukka, mutta onnistuimme tekemään rekisteröitymisen ennen määräaikaa. Seuraavaksi olikin majapaikan löytyminen. 

Kun suunnistamirumbasta oli selvitty, aloitimme pyörien kasaamisen. Katjan pyörä oli kasassa alta aikayksikön. Kiekot alle ja valmista oli. Mulla olikin sitten vähän kimuraisempaa. Ketjut olivat menneet täysin solmuun eikä meidän kummankaan logiikka riittänyt pulman ratkaisuun. Oli saatava apua, mutta mistä?!? Torstai oli pyhäpäivä ja kaikki liikkeet olivat kiinni.

Koska mun piti hakea vielä mun märkäpuku, otimme pyöräni mukaan. Jospa Expo-alueelta löytyisi apua. Ei löytynyt, mutta sain märkäpukuni ja tiedon, että GB:n teamillä on omat pyöräteknikot mukana, joilta saisin aivan varmasti apua. Ohjeeksi oli ajaa samaa tietä eteenpäin ja vasemmalla tulisi  heidän hotelli. Emme voisi eksyä. Paikallisten ohjeet eivät olleet väärät, mutta kun teiden nimiä oli vaikea löytää/nähdä ja tiet jatkuivat lähes t-risteyksistä saman nimisinä eteenpäin. Eipä sitä sitten tullut kysyttyä, että pitääkö kääntyä oikealla vai vasemmalle. Koetin kyllä saada hotellin nimen paperille sekä osoitteen. Mutta sinne oli kuulemma todella helppo löytää. Ei voi eksyä. Jep, jep. Kaksi täysin väsynyttä naista, joiden kummankin kisajännitys on käsin kosketeltavissa, voi oikeasti eksyä noinkin pienessä kylässä. Tuntui kuin olisimme olleet sokkelossa. Umpikatu siellä, yksisuuntainen täällä. 

Onneksi satuimme näkemään kaksi "uhria", joilta kysyä neuvoa. Vihdoinkin ohjeet, joilla voisi selvitä oikea paikka. Joskus paras opas on toinen turisti! Matkan varrella näimme auki olevan fillariliikkeen, josta kävin kysymässä apua. "Ei ole aikaa." Matka jatkui GB:n hotellille. Hotelli löydetty. Fillari matkaan. Ensimmäisen ihmisen luokse kysymään, mistä löytäisin apua. Tylyä tylympi vastaus brittinaiselta:"Et ole meidän joukkueessa, heillä on kädet täynnä meidän omien urheilijoiden pyörien kanssa." Johon minä: "Voitko kuitenkin viedä minut heidän luokseen, jotta voin itse kysyä?" Brittinainen entistä tylympänä. "Tiedän sinun saavan saman vastauksen!" Kuitenkin hän vei minut alas, jossa oli isohko huone varattu pyörien huoltoa varten. Brittinainen esitteli teknikoille, etten kuulu tiimiin ja kuinka olin vaatinut päästä tänne. Toinen teknikoista kauniisti ohjasi naisen itsensä ja minun välistä pois. Pääsin kertomaan asiani ja he lupasivat auttaa.


Ei saanut osaavat teknikotkaan ketjua auki, vaan katkaisivat sen. Vaihtaja paikoilleen. Kaveri totesi sen vääntyneen. Lievää kiroamista. Vastahan se oli vaihdettu. Tässä vaiheessa olin varma, että kisa oli tässä. Ketjut paikoilleen. Vaihteet toimivat. Ei täydellisesti, mutta sanoi, että sillä voi kisata.  Käytin tilaisuutta hyväkseni pyytäen täyttämään takarenkaan. Ja sen jälkeen pyysin vielä laittamaan polkimet  paikoilleen. Ja 15 euroa, kiitos! Pieni hinta siitä, että sain pyöräni kasaan. 


NÄLKÄ! Äkkiä ruokaa! Koko ilta mennyt säätäessä, pyörät saatava katsastettua määräaikaan mennessä. Mäkkäri! Sieltä ihan mitä vaan, kunhan se on syötävää. Pikaisen ruokailun jälkeen pyörät katsastukseen. Takaisin majapaikkaan tullessa ajoimme osan kisareitistä, sillä meidän majapaikka oli aivan ikäsarjojen kisareitin varrella. Elittisarjalla oli eri pyörä- ja juoksureitti kuin ikäsarjalaisilla.


Autolla ajaessamme rinnettä ylös alkoi paniikki iskeä. Nousua riitti, jyrkkää ja hiukan loivempaa.  Mutkan jälkeen nousu vaan jatkui. Tie oli niin kapea. Yhden auton levyinen. Miten ihmeessä mä tulen ikinä pääsemään tämän rinteen päälle?!?




Ja miten mä ikinä uskallan ajaa rinnettä alas?!? Ja tämä oli sen "lyhyempi nousu"! Nousun jälkeen oli kaksi tiukkaa mutkaa. Mutkissa puut oli pehmustettu! Voi luoja, mihin mä olen taas itseni laittanut! Mä en ikinä selviä näistä mutkista hengissä!



 Kisakamat aamuksi:

Yö meni paniikissa. Pelotti. Mä en tule ikinä pääsemään rinteitä ylös pyörällä. Mitä jos vauhti hidastuu niin paljon, että kaadun? Mitä jos mä kaadun alaspäin tullessani? Mitä jos takana tulevan fillari osuu mun pyörään? Jään muiden jalkoihin? Mä en selviä! Jätänkö väliin?! Mitä mä teen?!? Näitä mä mietin yön.

Aamulla lähdettiin viemään kisakamat vaihtoalueelle. Järjestäjäpuoli tarkasti kisapuvun olevan ITUn sääntöjen mukainen. Eipä tälläisenkään ole ennen törmännyt. Kaksikymmentä minuuttia ennen starttia tuli olla kokoontumispaikalla ja vaihtoalue sulkeutui paria tuntia ennen meidän startteja. Aikaa siis jäisi. Itse sain ajan kulumaan hyvin etsiessäni vessaa. Ei minkäänlaisia opasteita tai kylttejä. Yksi ohjaa vasemmalle ja sieltä toinen ohjaa takaisin oikealle. Lopulta vessat olivat olleet mun selän takana kysysessäni ensimmäistä kertaa ohjetta vessaan. 


Kävelin takaisin autolle. Sitten pelko sai ylivallan. Istuin kyykyssä, vedet tulivat silmiin. Lievää tärinää. Katja totesi rauhallisesti, ettei nousut ole sen jyrkempiä kuin missä olen tehnyt mäkivetoja. Pidempiä vain. "Niin kai sitten", ajattelin. Ei auta kuin lähteä voittamaan pelkonsa. Toivoteltiin hyvät kisat ja tsempit toisillemme. Katjan startti oli mun jälkeen, joten lähdin yksin kohti kisapaikkaa ja laittamaan märkäpukua päälle. Pakasta vedetty märkäpuku ei ollut kaikista helpoin päälle vedettävä.


Siirtyessäni kokoontumispaikalle juttelin parin GB tiimiläisen kanssa. Jaoimme samat pelot mäkien suhteen. Tuntui hyvältä tietää, etten ollut ainoa pelokas. Toivotimme hyvät kisat ja turvallista pyöräilyä toinen toisillemme. 


Ikäsarjat toisensa jälkeen siirtyivät karsinaan odottamaan omaa lähtöään. Ja sitten kuulutettiin naisten 45-49 vuoron siirtyä laiturille. Jokainen otti oman paikkansa. Three minutes ladies! One minute! Ja käsky siirtyä veteen. Jokaisen tuli toisella kädellä pitää kiinni laiturista. Ja sitten lähtö. Lähdin uimaan rauhallisesti omaa vauhtia. Olin päättänyt ottaa perjantaiaamun sprintin rauhallisesti. En kuitenkaan kisaisi sijoituksesta eikä edes ajalla olisi mitään merkitystä. Ainoa tavoite on päästä rinteet ylös ja selvitä ne hengissä alas. 


Pyörä kulki hyvin, jalat olivat kevyet. Ensimmäinen rinne. Yllättävän hyvin pääsin ylös. Alas tulin todella varovasti. Sen lisäksi, että olin ensimmäistä kertaa tulossa pyörällä alas serpentiiniä, tienpinta oli märkä. Ensimmäinen takana. Loppureitti olikin sitten täysin vierasta. Lyhyt pätkä suoraa ja sitten tuli nousua, pienen alamäen jälkeen tiukka käännös vasemmalle ja nousua. Jyrkkää nousua, mutka ja nousu jatkui. Edessä mutka vasemmalle. Josko tää olisi tässä. Mutkassa totuus paljastui. Takaanta kuulin F...CK! ja multa pääsee INDEED! Edessä lohduton näkymä. Porukkaa nousee jyrkkää rinnettä ylös TODELLA HITAASTI, joka vaivalloisesti. Ja minä perässä. Kampesin rinnettä ylös kävelyvauhtia. Rinne jatkui vielä. Ekaksi loivan loivasti alas ja sitten vielä vähän ylös. Ja toinen lasku. Laskun jälkeen loivaa nousua, joka tuntuu tasaiselta. Olin selviytynyt rinteistä. Enää olisi 5 km juoksu tasaisessa maastossa. 


Juosureitti osoittautui aivan muuksi kuin tasaiseksi. Ekaksi noustiin ylöspäin ja sitten tultiin alas ennen kuin taas noustiin loivasti ja jälleen tultiin loivasti alas. Otin juoksun kevyesti. Naisia meni ohitse, enkä edes yrittänyt lähteä heidän peräänsä. Olenko pari sijaa ylempänä tai alempana, ei merkkaisi mitään. Mulla olisi kuitenkin sama reitti vielä sunnuntaina - tuplana. 
kuva by Paul Sjöholm
Maaliviivan ylitin voittajana. Olin voittanut pelkoni!

Kännykässäsi oli viesti valmennettavaltani:"Hienosti tulit maaliin! Näin ihan livenä :). Ja Katja kanssa. ONNEA!" Olin mykistynyt. Anne oli seurannut kisaa enkä edes itse tiennyt livelähetyksestä. 


Iltapäivällä lähdimme kannustamaan Kaisaa. Vettä satoi ja lämpötila taisi olla se +13. Miten ihmeessä Kaisalla voi olla näin huono tuuri! Eikä Kaisa ollut ainoa, joka paleli. Teki oikein pahaa yhden kisaajan puolesta. Naisen kasvoista näkyi kuinka kylmissään hän oli, huulet tärisi. En tiedä tuliko hän koskaan maaliin. En muista nähneeni toista kertaa juoksemassa. Kaisan kisa ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, mutta nopeasti nainen sai koottua itsensä. Kannattaa lukea Kaisan blogikirjoitus Jäätävän tuskaisesta EM-kisasta.

Illaksi olimme ostaneet siiderit. Olimme niin ansainneet nämä! Katja oli sijoittanut omassa ikäsarjassaan 4:ksi ja minä en ollut omassa ikäsarjassani viimeinen. On se Katja vaan terästä!

18.6.2014

Juhannussuunnitelmat

Sääksin kisasta on tuskin toivuttu, kun uutta pukkaa päälle eikä mun märkäpuku ole edellenkään saapunut. Tai onhan se kahdesti tullut Suomeen. Ensimmäisellä kerralla väärä malli, nyt väärä koko.

Ennen kuin sain ilmoituksen, ettei mulla olekaan märkäpukua mitä pakata matkalaukkuun, oli asia jo hoidettu niin pitkälle, että se odottaa mua Kitzbühelissä. Tulen siis toistamiseen tekemään sen mitä ei pitäisi koskaan tehdä. Kisaan täysin uudella märkäpuvulla.  Se ensimmäinen kerta, jolloin kisasin pakasta vedetyillä juoksukengillä oli Joroisten puolikas 2012. "Tee siis niin kuin neuvon, älä niin kuin minä teen." Koskaan, ei koskaan tule mennä kisaan juuri hankituilla asuilla, kengillä, märkäpuvulla tms. Kaikki syöminenkin tulee testata.

Mutta mitä mä teen Kitzbühelissä? Se on oikein hyvä kysymys. En oikein itsekkään tiedä miten tässä näin kävi. Muistan kyllä tilanteen, jossa ensimmäisen kerran kuulin Kitzbühelin. Elettiin talvea ja Pajulahdessa tekemässä yhteistreeniä ja pyöräni päällä olin, kun Katja totesi: "Päivi lähdettäisiinkö EM-kisoihin? Ensimmäisenä mieleeni tuli pitkän matkan EM-kisat Tampereelle. Tuon kisan jouduin keskeyttämään. Ei musta todellakaan ole lähtemään mihinkään EM-kisaan. Pyöritellessäni päätäni Katja kertoi kyseessä olevan perusmatka ja just sopiva mulle. Katjaa taas oli pyydetty toisaalta taholta reissuun. Tuosta tapahtumasta taisi mennä kuukausi vai kaksi, kun asia tuli jälleen esille.

Viimeiset keskustelut aiheesta menivät jotenkin tähän malliin. Onpa kallis rekisteröitymismaksu, mutta jos osallistuu kahteen starttiin, niin hinta per startti on järkevä. Jos kerran lähtee tuonne asti, niin totta kai molemmat matkat. Kalmaria varten pitää joka tapauksessa hankkia kansainvälinen lisenssi. - Sehän tässä se kallein asia olikin ;).

Ei me taidettu oikein koskaan varsinaisesti sopia, että lähdetään, mutta kevään aikana on sitten hankittu/selvitetty/sovittu erinäisiä asioita: kisapuku, millä kokoonpanolla lähdetään, lentoliput, majoitus. Aivan viime tipassa ilmoittauduin sekä hankin kansainvälisen lisenssin. Tuossa järjestyksessä asiat sitten etenivät tähän pisteeseen. Niin ja autokin tuli vuokrattu viime viikolla.

Katunut olen tätä(kin) jo muutamaan otteeseen. Erityisesti Sääksin kisan jälkeen pupu tuli pöksyyn. Miten mä oikeasti selviän alla olevan kuvan pyöräilyreitistä. Reitillä on kuulemma upeat maisemat ja juoksureitti on tasainen. Ei ihan hirveästi helpota. Tällä reissulla tulen elämäni ensimmäistä kertaa kapuamaan moisia mäkiä ja laskemaan alas serpentiiniteitä. Voi luoja!


Facebookin puolella kävimme lyhyen keskustelun tästä samaisesta aiheesta julkaistuani yllä olevan kuvan seuraavalla statuspäivityksellä:

"Kun tämän pyörälenkin tekee kerran perjantaina ja sunnuntaina kahdesti, ei Joroisten mäet varmaan tunnu missään. Mäkiä noustessa ja jos maaliviivan ylitän, pitää muistaa Erwinin lausumat sanat Sääksi Triathlonissa:" Triathlonissa on hienoa se, että viimeisten joukossa tulevissa on yleensä ne jotka eniten hymyilee”.

En mä kyllä ihan terve ole, kun vapaaehtoisesti suostuin tähän(kin) kisaan lähtemään . Kiitos Katja tästä(kin) ideasta."


Katja: "Mulla on aina kaikkia hyviä ideoita  Joskus kiroan niitä itsekin... mutta hyvin me vedetään!"

Perjantai EM-sprinttimatkalle starttaa ikäsarjassani yli 40 naista ja sunnuntain EM-perusmatkalle starttaa sama määrä. En ole tarkistanut kuinka moni kisaa molemmissa, mutta yksi Suomen lippu on molemmissa lähtölistoissa.

Tätä kirjoitellessa tavarat ovat pakkaamatta, pyörälaukun saan huomenna, geelit ym hankkimatta, juoksukenkien nauhat vaihtamatta. Eli kaikki on todellakin vaiheessa. Lentoliput olen tulostanut sekä kisaoppaan. Mä olen taas lähdössä soitellen sotaan ja sitten ihmettelen miten se stressi taas pukkaa päälle! Lentohan on VASTA tämän viikon torstaina klo 6:35 AAMULLA! Kun te muut vietätte suomalaista juhannusta, mä kipuan pyörälläni Kitzbühelin mäkiä.

Hyvää Juhannusta!

15.6.2014

Sprinttimatka Sääksissä 14.6. (päivitetty lisäkuvilla)


Kisakausi avattu treenimaastoissa viileässä ja tuulisessa säässä. Sääennusteet povasivat pitkin viikko milloin +10 astetta, vesisadetta ja tuulta 9m/s ja milloin +16, puolipilvistä ja tuulta 6m/s. Lauantaiaamuna auton mittari näytti +10 ja aamuyöstä olin herännyt voimakkaaseen tuuleen. Ei mitenkään kisafiilistä nostattava keli.

Autoa pakatessa iski kisajännitys. Tunsi kuinka kroppa jännittyi ja ajaessa oli hengitettävä syvään. Kisapaikalla kylmä sää ei mitenkään helpottanut oloa. Aloin oikeasti miettimään miten pahasti jalat kramppaavat pyöräilyn jälkeen, pystyin lähes tuntemaan sen kylmyyden mikä tulee noustessa pyörän päälle suoraan vedestä märkä kisapuku päällä. Tavoitteeksi asetin päästä maaliin ilman pahoja kramppeja. Seuraava kisa kuitenkin odottaa ihan nurkan takana.

Saavuttuani kisapaikalle hain chipin ja kisanumeron. Etsin Endurance Sport Finlandin teltan. Märkäpuvun hankinnassa on tullut vastaan vastoinkäymisiä, jonka vuoksi Joni ojensi auttavan kätensä, jotta sain ehjän puvun Sääksin kisaan. Iso Kiitos Jonille!

Vaihtoalueen laittaminen ei myöskään mennyt rutiininomaisesti. Sen laittaminen tuntui jotenkin erikoisen hankalalta kylmässä ja tuulisessa säässä. Ihme sähläystä. Tavaraa ulos repusta ja tavaraa takaisin reppuun. Ihan kuin olisi ollut ekaa kertaa kisaamassa.

Kisapaikalle tuli myös Anne Joensuusta. Alkuvuodesta pidimme Joensuun porukan kanssa pieni muotoisen leirin Wattbikekisan yhteydessä. Mun osuudeksi tuli uintitreenien pitäminen. Antamani rääkki ei ilmeisesti ollut tarpeeksi paha, kun sain tuosta kiitoksesi ihastuttavat korvakorut ja uudet villasukat :). Kiitos Anne, Karo ja Sini!


Tuttuja tavatessa hyvä fiilis kasvoi. Ympärillä olevat ihmiset aidosti toivottivat onnea kisaan, sain synttärionnitteluita ja halauksia sekä Liisalta jälleen järkeviä sanoja kävellessämme rantaa kohti. Mieli rauhoittui - hiukan.  Itse olen pahin vastukseni. Niin se vaan menee.

Startti tapahtui rannalta ja jokainen joka on ollut Sääksissä tietää rannan olevan matala. Eli saa oikeasti juosta melko pitkälle ennen kuin pääsee uimaan. Starttia olen harjoitellut ja jopa verratessa tein pari onnistunutta lähtöä. Mutta mitä sitten tapahtui itse startissa?!? Olin aivan edessä ja menetin tasapainoni. Muutama haparoiva askel ja sitten olin polvilteni rantahiekassa muiden naisten mennessä sivultani ohitse.
oletan olevani tuo, joka on rähmällään vedessä
Lopulta pääsin uimaan. Viimeisen? kuka tietää, mutta siltä se tuntui. Kyllä siinä ehti sekunnin verran miettimään, että tässä tää sitten oli. Päätin kuitenkin olla vahva uimari ja ottaa naisia kiinni hattu kerrallaan. Ennen ensimmäistä poijua olin jättänyt suurimman ryhmän ja poijun jälkeen lähdin ottamaan kiinni edessä menevää kaksikkoa. Heidän edelleen näin vielä yhden uimarin. Kaksikon ohitse menin toisella poijulla. Uintiaikani oli heikko tuo alun kaatumisen vuoksi. En osaa sanoa kuinka monta sekunttia hukkasin tuossa. Mutta uinti tuntui aivan mielettömän hyvältä. Aivan kuin olisi uinut altaassa. Kädet pyörivät. Välillä unohdin, että mulla on märkäpuku päällä.

Juostessani T1:lle kuulin jonkun kannustavan Saria. Siinä vaiheessa tajusin Puumalan Sarin olevan takanani. Olin siis onnistunt ohittamaan Sarin. Tämä lisäsi kisafiilistä ja menohaluja siitäkin huolimatta, että tiesin hänen menevän ohitseni viimeistään päästessään pyörän päälle. Märkäpuku lähti kauniisti pois päältä ja olisi lähtenyt todella nopeasti, jos olisin harjoitellut vaihtoa.

Chebici /Vesa Rautulle iso kiitos!
Ennen starttia olimme Sarin kanssa arponeet mitä laittaa päälle pyöräilyyn. Tarkeneeko märällä kisapuvulla vai ei? Lopulta tulimme siihen päätökseen, että kisapuvulla mennään. Kiitos Sari!


Pyörä alle, mutta kamppailin hetken saadakseni klossit kiinni.


Pyöräilyn alkuosuus oli vastatuuleen ja jalat tuntuivat raskailta. Oli kyllä masentava alku pyöräilyyn. Sain kuitenkin hyvän tikkauksen päälle ja reitin käännyttyä kohti kirkonkylää, tuuli oli myötäisempi. Sivultahan se välillä tuuli ja pyörästä sai pitää todellakin kiinni pysyäkseen tiellä. Profiilikiekot eivät välttämättä olleet paras ratkaisu tuohon säähän.

Käännyttyäni Kyläjoentielle vauhti hidastui. Vauhdin hidastuminen johtui enemmän kyllä korvien välistä kuin tuulesta. Tuo osuus on aina ollut itselleni haastava ja reitin hitain. Koetin tikata tasaisesti keskittyen omaan menemiseen vaikka yhdessä kohtaan ainakin Anu ja Miia menivät ohitseni. Tunsin kuinka varpaani olivat kylmettyneet. Muualla kropassa kylmyys ei tuntunut. Ei vielä tässä vaiheessa. Vastatuuli yhdistettynä nousuihin tekivät tehtävänsä keskivauhdin suhteen. En vaan pystynyt pitämään tavoittelemaani keskivauhtia yllä.

Kuva by Mika K
T2:ssa avatessa kypärän lukkoa tajusin sormieni olevan täysin kohmeessa enkä onnistunut saamaan lukkoa auki. Olen tainnut jo aikaisemmin todeta lukkomekanismin olevan pieni. Mun puolesta se voisi olla isompi.

Varpaat olivat kohmeiset. Kuulin kannustusta ja saadessani kengän oikeaan jalkaan kuulin jonkun huutavan: " Kenkä myös toiseen jalkaan!" Vasemman jalan varpaita meinasi jäädä juoksukengän ulkopuolelle ;).

kuva by Mika K
Lippis päähän ja menoksi. Reidet tuntuivat jääpalikoilta. Kannustus oli kuitenkin huimaa! Kiitos kaikille!

Kuva by Mika K
Pieni huomautus tähän väliin: hyvät ihmiset, jotka olette vaihtoalueella. Älkää olko tiellä! Tullesssa rannalta, joku pieni poika meinasi jäädä jalkoihini ja T2:lla, joku mies osui tielleni. Sen verran kisakokemusta on, että kaikki jotka ovat yli 150cm pitkiä jyrään alleni vaihtoalueella. Näen vain vaihtopaikkani ja sen jälkeen juoksureitin.

Juoksun alussa pisteli, mutta onnistuin saamaan tuon kuriin hengittämällä syvään. Jalat tuntuivat hyviltä. Juoksu sujui mukavasti. Kahden kilometrin kohdalla tiesin kolmannen kilometrin olevan hitain nousujen vuoksi. Ennen käännöspaikkaa tunsin sykkeiden kohoavan. Jouduin rauhoittamaan askelta. Nousu, jossa viime vuonna otin kävelyaskeleita meni kevyesti ylös. Juoksu tuntui vahvalta. Olin liekeissä. Jalat kyllä menisivät, jos sydän vaan pysyisi mukana. Loppumatka meni hilliten sykkeen nousua ja pitäen näköyhteyden Miian selkään. 500m maaliin lievä nousu, onko joku takanani? En katsonut vaikka olisin halunnut. 300m maaliin. Joku tuli rinnalleni. Mies, ei siis hätää, ei paniikkia. Tuntui kuin jalat olisivat rullanneet itsestään. Mulla oli niin voittaja fiilis. En tiennyt aikaani, mutta tiesin ettei kovin moni nainen ollut mennyt ohitseni ja mikä parasta: jalat rullasivat, olo oli vahva. Sitä olin hakenut. Se oli tavoitteeni.


Maaliin tullessa sain onnitteluita. Joku osasi sanoa tulleeni toiseksi.Taisin olla niin omissa fiiliksissäni maalialueella, etten ollut kuullut mitä kuulutettiin.
Ai miten niin fiiliksissä?
Kuva by Mika M
Oli kuulemma kuulutettu, että ikäsarjassani olin tullut toiseksi. Odotin virallisten tuloksien tulemista hetken aikaan ja siellä nimeni oli Puumalan Sarin alla. Piti ihan katsoa kahdesti ennen kuin uskoin.


SM-hopea N-45 -sarjassa ei todellakaan ole häpeä!
Mutta mitä ihmettä mä sanoin tässä kohtaa, kun Sari ja Maise katsoo mua noin intensiivisesti.
Sarille kiitos kuvasta :)



En ollut missään vaiheessa edes uskaltanut toivoa podiumpaikasta vaikean treenivuoden jälkeen. Ennen kisaa olin asettanut ainoaksi tavoitteekseni ehjän ja kivuttoman suorituksen. Tuossa tavoitteessa onnistuin noin 90 prosenttisesti.

Oman kisani jälkeen jäin kisapaikalle kannustamaan perusmatkalla olevia valmennettaviani ja muita kisaajia. Huikeita suorituksia ja millaisia tuuletuksia nähtiinkiin maaliviivalla! Ihan loistavaa nähdä ihmisten nauttivan itsensä voittamisesta ja osaavan ottavan siitä kaiken irti.

Omat valmennettavani suoriutuvat loistavasti perusmatkasta ja osasivat kyllä riemuita maalissa.

Täydellinen suoritus valmennettavaltani ja yksi onnellinen valmentaja ;)
Kuva by Mika K
Olen niin ylpeä heistä! Tästä on hyvä jatkaa heidän valmentamista kohti kesän päätavoitteita.

Kisan jälkeen yksi valmennettavani, Anne, yllätti mut täydellisesti.



Kiitos Anne ja kiitos Vessu tämän hetken tallentamisesta!

13.6.2014

Kisakausi alkaa aina liian aikaisin

Paniikki iski sunnuntai-maanantain välisenä yönä. Sunnuntai-iltana myöhään laitoin viestiä valmentajalle. Melkoinen avautuminen lauantaina treenin fiiliksistä. Olin kovin pettynyt kropan tuntemuksiin. Varmuus ja sellainen voimakas fiilis oli kateissa. Meno tuntui kankealta. Aamulla olinkin jo saanut viestin, että verraa ja lepoa. Muistutukseksi vielä, ettei kuntoa enää tässä vaiheessa kohenneta ennen Sääksi triathlonia. Työ on tehty.

Maanantai ja tiistai meni kisapaniikin merkeissä. Mieleen nousi kaikki tekemättömät treenit, laiskan pulskeat päivät, jolloin ei ole huvittanut tai muutan vaan tuli kehitettyä jotain muuta tekemistä treenien sijaan. Suunnittelin mielessäni uintitreeniä tiistaille ja torstaille. Molemmat kaatuivat. Toinen nukkumalla pomppiin ja toinen osittain huonoon keliin. Katumus ehti iskeä ja lupaus: " Sitten ensi kautena....".  Jos nyt kuitenkin edes aloittaisi kisakauden ennen kuin aloittaa jo seuraavan kauden suunnittelua.

Keskiviikkona olisi ollut yhteistreeni Pajulahdessa, mutta maanantaina viestittelyn perusteella tulimme siihen päätökseen, että teen ihan oman treenin Sääksissä. Fiilispohjalta, ei kellotuksia.

Kaverikseni sain HyPy:n triathlonkoulusta yhden naisen ja HelTrin puolelta toisen sekä treenikaverini. Nelistään tehtiin loistava treeni. Itse tein verran uiden yhden kierroksen rauhallisesti kuunnellen kroppaa. Alunperin olin suunnitellut verraavani yhden kierroksen ja toisen kellottavani. Matkalla mietin, että jos tämä verra menee alle määrätyn ajan niin en ui toista kierrosta. Rantauduttuani huomasin, etten ollut laittanut mittaria tallentamaan treeniä. Ei kun uudelle kierrokselle. Omasta startista lähdin ja rannalle tultuani katsoin väliajan. Samassa mennään kuin vuosi sitten. Ryhtikin taisi samantien kohentua tajutessani, ettei vähäinen uintimäärä ole kuitenkaan heikentänyt uintivauhtiani. Kisoissa on sitten monta tekijää, jotka vaikuttavat lopulliseen aikaan. Tuuli, alun ryntäilyt, suunnistaminen ym....


Kävellessäni rannalta parkkipaikalle sain psyykkausvalmennusta, joka tuli oikeaan kohtaan ja tarpeeseen.

Pyörä lähti kulkemaan kuin itsestään. Heikko tuuli kävi takaantapäin ja vauhti oli sen mukaista sykkeiden ollessa koko ajan PK-alueella. Kevyt ja vahvaa polkemista. Takaisinpäin tullessa saikin sitten tehdä vähän enemmän töitä ja tuolla matkalla otin pari lyhyttä vetoa. Viimeisin veto oli paras. Sain jalat pyörimään hyvin. Fiilis oli aika mahtava!

Lopuksi lyhyt juoksu. Verraa ja todella lyhyitä rentoja vetoja. Jalat olivat kevyet ja askel voimakas.

Keskiviikon treenin jälkeen mieli on ollut huomattavasti levollisempi, mutta huomenna taas adrenaalitason noustessa jännitys on käsin kosketeltavaa. Vasta startin jälkeen osaan sanoa miten kisa tulee menemään ja miltä kroppa tuntuu. Jos uidessa ei satu mihinkään eikä reiteen vedä, niin uskon saavani ehjän suorituksen. Tosin reilun tunnin aikana monta asiaa voi mennä pieleen ja monta asiaa tapahtua. Koetan pitää mielessä viime kesänä Liisan sanat Joroisilla ennen starttia:" Ollaan onnellisia siitä, että meillä on terveyttä nauttia liikkumisesta!"

Tsempataan toisemme maaliviivan yli ja kisataan rehdisti sääntöjä noudattaen ottaen huomioon oma ja muiden turvallisuus!

Tsemppiä siis kaikillle huomiseen kisaan! Starttiviivalla nähdään!

8.6.2014

Oma harjoituskisa Sääksissä

Perinteitä noudattaen lauantain ohjelmassa oli sprinttiharjoitus nopeilla vaihdoilla. Jotta vaihtoja voisi todellakin harjoitella kisaa varten, oli saatava joku vahtimaan tavaroita vaihtoalueella. Soitto kaverille usein auttaa ja niin se auttoi tälläkin kertaa. Treenikaverini lähti viettämään lauantaina pari tuntia Sääksin parkkipaikalla.

Mukaan olin myös saanut valmennettavani, jolla - kas kummaa - oli ohjelmassa sama treeni samalle päivälle. Tässä vaiheessa harjoitusta hymy on vielä herkässä.


Ennen starttia tein lyhyen verran vedessä ja unohdin laittaa Polarin päälle :(. Ei siis jäänyt minkäänlaista käsitystä uintikunnosta/-vauhdista.


Vanhalla märkäpuvulla siis edelleen mennään ja vaihto oli sen mukaista. Mulla meni tuplasti enemmän aikaa vaihtoon kuin valmennettavallani. Märkäpuku jumittui nilkkoihin eikä kantapää meinannut millään mennä pyöräilykenkään. Ensi viikolla pitänee ottaa muutama harjoitus T1-vaihtoon. Samoin uuden kypärän kiinnitys ei ole aivan yhtä ripeää kuin edellisen kyärän kanssa. Lukitusmekanismi voisi olla isompi.


Viime keskiviikon treeni taisi vielä tuntua kropassa. Olin odottanut pystyväni hiukan kovempaan keskivauhtiin Sääksin kuin Pajulahden reitillä. Samaan keskivauhtiin riitti päivän kunto. Ensimmäinen 10km meni toivomaani vauhtia, mutta sitten vaan hyydyin.

Etenkin nousuissa vauhti tippuu dramaattisesti. Talven aikana en pystynyt tai uskaltanut tehdä vaadittuja lihaskuntotreenejä pelkäessäni iskiasoireyhtymän toistuvan. Nyt mulla ei vaan jaloissa ole vaadittua kestävyyttä nousuihin. Piste.

Nähtyäni tämän kuvan ensimmäisen kerran, mieleeni tuli kysymys olenko menossa triathlon- vai fitnesskisoihin? Nuo olkapäät näyttävät omissa silmissäni aika kamalilta eikä ollenkaan triatleetin olkapäiltä. On myös huomautettava, että se salitreeni on kyllä oikeasti jäänyt väliin enkä siis ole treenannut edes olkapäitäni millään tavalla.


T2:ssa vaihto sujui lähes mallikkaasti. Ei hosumista, mutta montaa sekunttia en myöskään viettänyt aikaa siellä.


Juoksukaan ei mennyt kuten ajattelin. Ensimmäisen kahden kilometrin ajan taistelin pistämisen kanssa ja lopulta annoin kahdesti periksi kävellen pari lyhyttä kohtaa. Helpotti, mutta missään vaiheessa ei täysin loppunut. Koko ajan oli sellainen ikävä tunne. Viimeisen kilometrin aikana jalat olisivat kyllä pystyneet kiristämään vauhtia, mutta syke nousi liian ylös. Näin ollen pari pysähdystä laskemaan sykettä alas. Jännä kuinka tuo syke on vetoharjoituksissa pysynyt oikealla tasolla, mutta jopa tälläisessä harjoituskisassa pystyn luomaan itselleni painetta sen verran, että syke nousee liian korkealle. KA-kilometrivauhtini oli n 30sek hitaampi kuin olin suunnitellut. Toivottavasti viikon päästä kroppa toimii moitteettomasti ja voisin nauttia menosta samalla tavalla kuin olen pystynyt parissa edellisessä treenissä.